Penkomista

Vanhojen materiaalien ja prokkisten pariin palaaminen, huh.

Pyysivät multa Alice ad infinitum-esityksen matskuja samannimiseen larppiin. Ensin huomasin että tosiaan, tämä prokkis oli vielä sitä aikaa kun tekniikkani tiedostojen säilytykseen, koontiin ym. eivät olleet kovin kehittyneet. En esim. löytänyt kansiota, josta olisi nätisti löytynyt kaikki valmiit matskut. Lisäksi plarin merkinnät on paikoitellen aika viitteelliset, joskin plussana on mainittava että niissä on toisinaan viite oikeisiin fileisiin. Kaiken tuollaisen on oppinut vasta myöhemmin. Varsinkin Kajaanin aikana, kun olemassa oli mahdollisuus että jonkun täytyy hätäpaikata niin se motivoi tekemään oman työn melko selkeäksi. Joskin suurin syntini tällä hetkellä on laiskuus matskujen exportointiin. Joskus koittaa vielä aika kun Liven nykyiset versiot ovat historiaa ja kaikki tekemäni audiomateriaali niiden sisällä. Hrrrr..

Mulla on ajoittain sellainen olo että Here speaks Elektran äänisuunnittelu on paras mitä olen saanut aikaan. Ja nyt kun kuuntelen Alicen (joka tehtiin heti Elektran jälkeen) matskuja, tajuan että niille on oleellista äänen muokkaus silloin käyttämilläni MaxMSP-patcheilla. Alicen materiaalien valmistuessa tilasin Liven ja aloin tuottaa ja ajaa materiaaleja sillä. Vuosien mittaan olen ihmetellyt miksi ääneni eivät sisällä samanlaista teksturaalista rikkautta kuin silloin, nyt tuntuu että syy löytyi. Tuntuu että muutamana viime vuonna olen välillä polkenut paikallani. Ehkä pitäisi raapia vanhat patchit taas esiin? Muistan että niiden käyttö vain oli niin pirun hankalaa, piti vetää äänikortin kuulokeulostulosta piuha sen inputteihin, estää kierto ja nauhoittaa editoriohjelmaan. Se oli tosi aikaavievää. Olisikohan Maxissa joku työkalu, jolla se nauhoittaisi itse ohjelmasta tiedostoja? Hitto kun mä oon niin käsi sen kanssa. Puhumattakaan siitä että alkaisin härkkiä valmiita patcheja.

Muutenkin tuntuu että sielu tarttisi nyt jotain granulaarijuttuja ja työkalua, joilla tehdä tosi pientä looppia. Live ei käy kumpaankaan.

Opiskeluaikana sain proffalta jatkuvasti puskua materiaalien valmistamiseen itse alusta lähtien. Nyt huomaan että mulla on ajoittain myös ikävä sitä kollaasin valtakuntaa, jonka netti tarjoaa. Enää ei vain ole häpyä käyttää random-löydöksiä. Ennen mulla ei oikein ollut edes vaihtoehtoja kun ei ollut kunnollisia nauhoitusvehkeitä. Mutta silti ilahdun aina kun törmään näihin, nykyään syntisiin matskuihin. Niissä kuuluu työskentelyn riemu. 

Harmittaa etten pääse osallistumaan siihen Alice-larppiin. Se on kaikkea mitä silloin joskus vuonna 2008 olisin toivonut, että pääsisin itsekin ihmemaahan heilumaan ja kokeilemaan sen rajoja esityksen ulkopuolella. Toivottavasti kuitenkin pitävät kivaa siellä, ja että kokoamani äänet jeesaavat illuusiossa.

 Hyyla hyyla

Havaintoja arkipäivän työttömyydestä

Olen ollut työttömänä tässä noin kuukauden ja jo nyt joutenolo alkaa käydä työstä.

Ensin kaikki tuntui ihan kivalta, jee, vuoden pituinen loma, nytpä relaan ihan ajatuksella. Pasikin sanoi että älä nyt ressaa siitä ettei mitään ole tiedossa, olethan lomasi ansainnut viime vuoden työmäärällä.

Pari viikkoa menikin ihan keveästi, nukkumalla pitkään, laahustaen yöpaidassa puolille päivin ja chillaamalla illat telsun eessä. Nyt huomaan että olen äärettömän huonolla tuulella aamuisin. Jokainen herääminen tuntuu eiliseltä. Miksi herätä kun ei ole mitään tekemistä? Syön aamiaisen, nettaan, käytän energiaani facebookin vihaamiseen, puen, mietin millä saisi päivän täytettyä. Teen eri puolille kämppää listoja siitä mitä on tekemättä:
Huolla pyörä, soita sinne ja tänne, edistä Audiokiltaa jne.

Sitten tapahtuu joku mystinen aikaharppaus ja onkin jo ilta ja aika katsoa tv:tä kunnes tuntuu ettei pää enää kestä. Sitten Pasi tulee töistä ja voin mankua sitä nukkumaan kahteen asti. Tai vaihtoehtoisesti Pasi mankuu mua oluelle, jolle en jaksaisi lähteä koska kaikenlainen ryhtyminen tuntuu vähän raskaalta ja alkoholikaan ei ole maistunut kevään jälkeen. Oikeastaan mulla ei ole hajua siitä mitä teen päivisin. Jotenkin oon vain saanut kulutettua kaikki päivät kuukauden ajan.

Yllättävän psyykkisesti raskasta tällainen. Ajatus seuraavasta, täysin samanlaisesta päivästä tuntuu aika ahdistavalta. Yritän aktiivisesti olla ajattelematta kaikenlaisia asioita ja se johtaa siihen että jotkut asiat seistovat. Kaupungilla kuljeskelu on myös yksi vaihtoehto, mutta sellainen yleensä nielee jonkun verran rahaa. On ironista että viime vuonna mulla oli hynää, mutta ei aikaa shoppailla.
No ainahan voisi edistää kaikenlaista tulevaa luomalla matskua varastoon ja opettelemalla uusia softia. Mutta äänikoneen välttelystä on tullut jonkinlainen itseäänruokkiva kehä.

Onneksi on sentään urheilu. Viikon päästä lähden Vaasaan turnausreissulle, ilman ultimatea olisin pulassa.

Mutta eipä siinä. Hengittelen. Yritän ajatella päivää kerrallaan. Jatkan listojen väsäämistä. Yritän keksiä pientä tekemistä jokaiselle päivälle. Odottelen kuulumisia kaikista niistä paikoista johon olen cv:ni viime aikoina pistänyt. Ehkä ennen kuin huomaankaan olen taas niin työllistetty että vain haaveilen vapaa-ajasta. Tai sitten mulla ei ole mitään kalenterissa toukokuuhun saakka. Mutta hitto, tätähän itse halusin, määräysvaltaa tekemisteni suhteen. Tai ehkä tää menee niin että pyydän työkkäristä lopulta jonkun paskaduunin, tai palaan takaisin siivoomaan. Ei tällaista joutenoloa kovin kauaa kestä. Ainakaan kun tää soi päässä tauotta:

Every Day Is Exactly The Same

Oh dear!

Pyörähdin Kajaanissa saattamassa Mihin kauriit katosivat? toiseen ja kolmanteen ensi-iltaansa. Niitähän oli nimittäin kaksin kappalein, ensin 20 min versio kehitysvammaisille ja illalla 40-minuuttinen kutsuvieraille. 20-minuuttinen oli näytelmän ensivierailu laitoksessa, jollaisiin se on tarkoitettukin (niille joiden keskittymiskyky ja kyky ymmärtää puhetta on huonompi), ja siksi kaikkia jänskätti yleisön reaktio. Yleensä vastaanoton voi jotenkin ennustaa. Kansiksessa ensi-iltayleisö harvemmin alkaa huudella, mökkälöidä ja poistua paikalta jos esitys ei innosta. Harvemmin esiintyjälle myöskään kerrotaan samaan aikaan tarinaa omasta kokemuksesta. Tai esitetään vastaesitystä näytelmän päätyttyä.
Näistä reaktioista me saimme onneksi vain kaksi jälkimmäistä, sekä kiitoksia ja Kauris halauksia. Ilmeisesti esitys siis aukeni jollain tavalla.

Taidan olla itsekin työhön tyytyväinen. Varsinkin 20-minuuttinen on aika timmi paketti ja Iitu tekee töitä ottaakseen katsojan esitykseen mukaan. Kai se 40 min versiokin toimii, tuntuu vain että tällä hetkellä oma katsantokanta on melko tukossa kun sitä hinkattiin syyskuusta lähtien. Lyhyemmän version näkeminen pitkästä aikaa ja oikeassa ympäristössä tuntui siksi todella virkistävältä.

Huomasin ensi-illassa että aika orgaanisia ääniä sinne päätyi. Ja orgaanisella tarkoitan nyt äänneltyjä. Lits läts ripi rapi. Meillä oli myös Valtimonteatterilla ensi-ilta ja siellä yksi palautetilaisuuteen jäänyt katsoja pyysi minua kertomaan tekemistäni äänistä, mikä oli niiden lähtökohta. Hymisin hetken jotain ja tajusin että en kyllä oikeastaan tiiä. Lähtökohtani jotenkin hukkuivat prosessiin ja nyt pitäisi tarkastella tulosta. Paljon itse äänitettyä kamaa. Valtava variaatio erilaisia eläimiä ja ötököitä. Kaikenlaista onomatopoeettista. Kaksi valmista tehostetta, ovikello ja paperisilppuri. Eye of a tiger ja Kauniiden ja rohkeiden tunnarit a capellana. Kolme kasettisoitinta ja Sonyn mankka, joka soittaa kaikkia mahdollisia audioformaatteja, meillä kuitenkin mp3-soitinta. Lisäksi Hullun kokin biisit, joista pidän joka kuuntelukerralla enemmän, ne ovat tämän esityksen musiikillinen sielu.

Tällaista materiaalia:

1. Kiltti merisää, Iitu lukee (kasetti nro. 3)
2. Luontoradio, kuvitteellinen kainuulainen metsämaisema by minä ja Iitu (mp3)
3. Metsäkukkia, eli lavatanssit ja mitä siellä tapahtuu. Miehen äänenä Toni Kamula. Käänteen jälkeen tähdet tipahtelevat (mp3)
4. Ilkeä merisää, Iitu huutaa (kasetti nro 2.)
5. Seitti. Eli unettomuudesta ötököiden täyttämään masennukseen, mogadonia suhinoilla ja sieltä tanssin kautta ulos (mp3)

Ensi-illan jälkeisenä vapaapäivänä, lahjottuamme toisiamme hyvästä työstä (pienessä työryhmässä on etuja) saimme kuulla Kainuun sanomien arvostelun, joka oli varsin hyvä. Vaikka olenkin sitä mieltä että Kajaanin kaupunginteatteri ei tällä hetkellä kyseiseltä lehdeltä huonoa arvostelua saa (taloudellinen tilanne, kulttuurin rippeet Kajaanissa jne jne), niin kyllähän se lämmittää sydäntä, varsinkin jos oma työ edes mainitaan (ei mikään selviö äänelle, plöö).

Kun palasin kotiin Kajaanista, ovella odotti kirje, että olemme saaneet Wihurilta apurahan! Hellurei ja hellät tunteet! (Kajaanin kaupunginteatterihan osallistui tuotantoon vain 5 000 eurolla + Iitun palkalla, joten raha tehdystä työstä tulee meille Jaanan kanssa tarpeeseen) Tee työtä jolla on tarkoitus. Lisäksi jännittävintä on, että tämä on esitys, joka ei pysähdy. Vasta nyt kun (ensimmäinen?) esitys on kasassa, pääsemme kokeilemaan sen toimivuutta. Tai siis Iitu pääsee, ja toivottavasti raportoi meillekin.

Kaikki maailman taiteilijat yhtykää!

Näin unta että myös esittävät taiteilijat alkoivat järjestää kilta-tyyppistä toimintaa. Tapaamisiin tuli porukkaa kaikilta teatterin ja tanssin osa-alueilta (kaikkia julkkisnimiä ja myös suomalaisia äänisuunnittelijaguruja) ja tapaamisten tarkoitus oli oman ajattelun uudistaminen kokeilemalla uudenlaisia työtapoja. Meidät jaettiin arvottuihin ryhmiin ja niissä pyrimme tekemään pienet esitykset, jotka sitten demottiin myöhemmin kaikille. Ensimmäisellä tapaamiskerralla olin ryhmässä, joka oli näyttelijäpohjainen ja mulla oli äänikamat mukana. Tein jotain melko perusmatskua lennosta.

Toisella tapaamiskerralla kaikki uudelleenarvotut ryhmät työskentelivät ulkona. Harmittelin etten ollut kiireessä ottanut konetta mukaan, tuntui niin kädettömältä ilman perustyökaluja. Yritin kahmia jostain lelukaapista soittimia mukaan mutta mua katsottiin pahasti koska perinteisen musiikin ja sen tuottamiseen käytettävien välineiden käyttö oli kiellettyä. Ryhmämme kokoontui urheiluhallin katsomolla, soitin malletilla katsomon kauniisti resonoivaa kaiderakennelmaa ja hoin että valtakunta yhdestä piezo-mikistä ja tietokoneesta.

Koska tapaamisten tarkoitus oli omien katsantokantojen muuttaminen, tuntui aika epäonnistuneelta kun en osannut ajatella tietokoneeni ulkopuolelle. Tällä ajatuksella on todellisuuspohjaa. Haluaisin toisinaan irroittautua kaikkein oleellisimmasta työvälineestäni, mutta en tahdo uskaltaa. Tuntuu että yritän silloin usein tuottaa musiikkia, jota en oikeastaan osaa enkä halua.

Melko intensiivinen yö. Mutta ajatus esittävien taiteiden killasta oli jännittävä. Ja nimenomaan se, että paikalle saapui ihmisiä, joilla on vakaa asema työmarkkinoilla (erityisesti laitosteattereissa). Ihmisiä, joilla on rahaa ja työtarjouksia eikä oikeastaan mitään tarvetta sinällään muuttaa työtapojaan. Mutta kaikki halusivat tehdä niin löytääkseen jotain uutta, työskennelläkseen erilaisten ihmisten kanssa ja haastaakseen itseään. Nöyrästi, taiteen ehdoilla, ilman sosiaalisia valta-asetelmia ja hierarkioita, sitä että toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Se oli hienoa.

Tein eilen kahdeksan tuntia töitä koneella, joten ei ole ihme että näin pelkkiä työ- ja editointiunia koko yön. Yritin saada tehtyä kaikkiin materiaaleihin jotain parannuksia ja kymmeneltä tajusin että saatoin vain sotkea joitain juttuja entisestään. Yhteen pitkälliseen äänelliseen kuljetukseen, joka kärsii enemmänkin ähkystä, ymppäsin vain lisää ääniä ja yritin saada siihen lisää (volumellista) tehoa. Siinä vaiheessa kun materiaali meni kolmen kompressorin läpi, aloin olla epätoivoinen. Onnistuin pilaamaan sen vähänkin kiinnostavan, mitä kohtauksessa alunperin oli. Tänään harjoituksissa sitten nähdään mitä sekamelskaa olen tuottanut. Pahinta on etten ole oikein varma siitä mitkä ovat uusia raitoja, koska clippien nimeäminen on taas karannut lapasesta. Joo, versionumerot ovat niin tylsiä, mutta ehkä olisivat taas puolustaneet paikkaansa, ainaki ilman että niitä käyttää sekaisin päivämäärien kanssa.

Mihin kauriit katosivat muodostuu kahdeksi eri versioksi, siksi olen vähän sekaisin. 40 min on tarkoitettu mielenterveys- päihde- ym. kuntoutujille ja lyhyempi 20 min sellaisille, joiden puheenymmärrys saattaa olla heikentynyttä, kuten dementikoille ja kehitysvammaisille.

Vähemmän kauniit, ennemminkin rohkeat

Meillä oli torstaina Iitun kanssa nauhoitussessiot Valtimonteatterilla Kaurista varten. Iitu improili mulle kaikenlaista hölmöä nauhalle ja tän päivän tehtävä on yrittää kehitellä niistä jotain huomisiin harjoituksiin.

Mietittiin sitten että yhden näytelmän hahmon tv:stä vois kuulua jotain ohjelmaa, mahdollisesti tunnareita. Tää päätty siihen että me laulettiin nauhalle a capellana Final countdown ja Kauniiden ja rohkeiden tunnari. Jälkimmäiseen haettiin apua youtubesta ja nauhoitettiin niin että kuunneltiin samaan aikaan (kuppi)kuulokkeilla oikeaa versiota. 

Lopputulos oli jotain aivan absoluuttisen kauheeta. Se kuulosti hirveeltä. Jokseenkin vielä pahemmalta kuin mun versioni I Heard It Though The Grapevinesta x-boxin karaokepelissä. Ja se sentään oli nöyryyttävää.

Eilen yritin olla itseironinen ja soitin kaikki otot Pasille. Se kieri lattialla ja nauroi niin että vesi lensi silmistä. 

Pasi (haukkoo henkeä): Yritit sitten laulaa stemmaa

Minä: No ku en ees yrittäny!

Parasta oli myös se, että kun me lopetettiin niin tajusin että siellä teatterilla oli vielä porukkaa duunissa. 

Mietin hetken että oisin pistäny pätkät soundcloudiin jotta tekin oisitte voinu pissiä allenne. 

Mut emmä kehtaa.

Ancilla face mea laganum! (Käännös: "Orjanainen, paista minulle lettuja")

Mietiskelin tälle blogille nimeä ja kävin läpi sivullisen sananlaskuja wikipediasta.
Voihan suomenkielen ihanuutta ja suomalaisten hulluutta:

Ei mieli mettä keitä

Ei ne kaikki miehiä ole, jotka pöksyjä kantavat.

Ei niin pientä putkee, ettei reikää keskellä.

Ei paska punniten parane

Ei pidä viskellä kiviä, jos istuu lasikaapissa.

Ei susi silmiänsä häpee.

Ei tule tuohesta takkia eikä akasta pappia.

Ei tupella tapella

Ei velka mätäne.

Ei välillä väliä, kunhan saa välillä väliä.

Elämä ilman työtä, on kuin housut ilman vyötä.

Elämä on kuin lapsella paita: lyhyt ja sontainen.

Ennen maa repeää kuin huora häpeää (< Huom. Laura, tosta olis saanu aika hyvän mainoslauseen!!)

Ennen vartioi kapan kirppuja kuin uskotonta akkaa.

Hiki laiskan syödessä, vilu töitä tehdessä

Hoh, hoh, hoijjakkaa, ei jaksa naijakkaa.

Hulluja on 99 eri lajia ja hulluin on se, joka paskalla ollessaan laulaa.

Hymyilee ku vittu rikkinäist aluishousuist

Hyvän työmiehen perse on aina jouhen verran raollaan.

Ihmisen elanto on orjuuden olento.

Itku pitkästä ilosta, pieru pitkään nauramisesta.

Joka aamusella nauraa, se on iltasella haukan persiissä.

Joka kusematta pieree, se naimatta kuoloo.

Joka tyttönä toruu, se akkana tappelee.

Jonka nuorena varastaa, sen vanhana omistaa

Jos joku puhuu vioistasi, kerro hänelle loputkin.

Jos muija markan tuo niin kaksi se vie.

Jos olutta olisi kyllin, olisi kyllä ystäviä.

Kaunis ääni mutta ammuvainaan nuotti.

Kaunista kaikki klähmivät, ruman minä otan.

Keitä munaa, et saa lientä, neuvo hullua, et saa mieltä.

Kellä vittu, sillä valta.

Korea akka ottaa pittää, haukkuu se rumakin.

Kun lumeen kusee, niin jälki jää.

Kun mies itkee, pitää parran päristä.

Kun oikein kovaksi ottaa, niin isäkin imettää

Kännissä ja kihloissa on kiva olla, krapulassa ja naimisissa yhtä helevettiä.

Lähti kuin kuppa Töölöstä.

Minkä ilotta oppii, sen surutta unohtaa.

Nätti tyttö tahallaan makaa aina mahallaan, joskus myöskin kyljellään ja tarpeen tullen seljällään.

Pakko mahtua kun on vihitty.

Parempi maassa kuin jumalattoman suussa

Porist tuut niin piru oot, Kokemäelt ni koko perkele (selittää meidän sukua)

Pyörii ku hullun mulkku mielettömän persiis

Reikä se on rinkelissäkin.

Sekkii ropina on pietty, sano mummo kun tuohellen kus.

Siinä se seisoo kuin paska Junttilan tuvan seinässä

Sylttysukka, kolttakenkä ei ikinä miestä saa.

Syö missä syöt, mutta kotiin paskalle.

Usein ihminen joka puree kättä joka häntä ruokkii, nuolee jalkaa joka häntä potkaisee.

Vitullakos vihellät, kun huuli on halki.

Ja vielä muutama hitti latinaksi:

Fac ut vivas.

• Käännös: "Hanki elämä."

Nātūrālia nōn sunt turpia.

• Käännös: "Luonnolliset asiat eivät ole häpeällisiä."

Nemo saltat sobrius, nisi insanus est.

• Käännös: "Kukaan ei tanssi selvin päin, ellei ole hullu." (–Cicero)

Non omnes, qui citharam habent, citharoedi sunt.

• Käännös: "Eivät kaikki, joilla on kitara, ole kitaristeja."

Varium et mutabile semper femina.

• Käännös: "Nainen on aina häilyvä ja oikullinen."

Quidquid latine dictum sit, altum videtur.

• Käännös: "Mikä tahansa latinaksi sanottu vaikuttaa syvälliseltä."

Syksyn sävel

Tässä olisi uusi blogi, kuten jo kolmena syksynä peräkkäin.

Mitä uutta?

Työstämme Iitun ja Jaanan kanssa Mihin kauriit katosivat- monologiesitystä, joka lähtee kiertueelle Oulun lääniin jahka valmistuu. Harjoittelimme koko kesäkuun ja nyt on kahden viikon tauko Iitun Kajaanivelvotteiden takia. Näin pienellä työryhmällä työskentely on jännittävää vuoden laitosteatterikokemuksen jälkeen. Huomaan että mulla on näköjään tapana vajota autismiin harjoitusten aikana jos mulla on käytössäni tietokone (paikoittain sitä kai kutsutaan lounaanjälkeiseksi väsymykseksi).  Se vähän hankaloittaa kun näin pienellä työryhmällä kaikkien mielipide painaa. Mutta kai ne kierrokset tästä nousee. 

Esityksessä tulee lavalla olemaan näyttelijän lisäksi x-määrä mankkoja ja kasettisoittimia, joten juttu on asettanut myös uudenlaisia teknisiä vaatimuksia. Kuinka hankalaa taas olikaan löytää kasetilta se oikea kohta kelaamalla ja muutenkin digitaalisesta analogiseksi -ääh mikä vaiva. 

Kesä meni ja aika vähän tuli oltua kotosalla.

Lomailin kesäkuun lopussa Simossa ja siirryin sieltä Hailuotoon teatterifestareille, jossa shakaalin lisäksi (Arabit ja shakaalit by Hurme/Kafka) esitin valo- ja ääninaista Iitun Pietarista- esityksessä. Tehtäväni oli siis ajaa äänet monologiesitykseen, mutta lopulta mukaan laajentui myös valot. Mulla on vain muutama aikaisempi kokemus valojen kanssa puljaamisesta, ja niistä on jäänyt vähän sellainen fiilis että valojen ajo ja rakennus on aika hermojaraastavaa. Ne muutamat kerrat kun olen ajanut molempia samanaikaisesti (tottakai manuaalisesti liu´uilla koska kukaan ei koskaa osaa tehdä niitä tilanteita muistiin) niin äänet ei hiljene mutta yhtäkkiä tulee pimeä. Samoilla asetuksilla mentiin Hailuodossakin, lopulta pääfokukseni oli valoissa ja niiden oikein saamisessa.

No, ehkä nyt turhan vaatimattomasti esiinnyn, se meni oikeasti ihan hyvin, ja tottakai myös Iitun osalta. Hyvin siihen nähden etten koskaan saanut sen esityksen plaria vaan operoin epämääräisillä muistiinpanoilla iskuja edeltävistä runonsäkeistä. Niin ja tän jutun äänisuunnittelijalle terveisiä että hieman paremmat muistiinpanot voisi seuraavalle ajajalle jättää kuin epämääräinen luettelo, jossa lukee asioita tyyliin "portti" ja "koskee köyteen". Varsinkin kun äänimatskuissa oli vielä clippejä, jotka ei edes olleet itse esityksessä. Mur.

Mutta Hailuoto oli melko absurdi kokemus. Asuin jopa teltassa ja tykkäsin siitä! Iitu sanoi kesän alussa: jos me tullaan tekemään vielä töitä yhdessä niin sun kannattaisi ehkä ostaa retkeilykamppeet omaksi. Menee varmaan vuosia ennen kuin meillä on varaa majoittaa itsemme paikoissa. True. 

Mutta Hailuoto oli upea! Se shakaaliesitys oli biitsillä, joka oli unelmahiekkaa. Sellaista, jota pitää kosketella jatkuvasti. Asiaan tietysti vaikutti että viikon ajan paistoi aurinko kuin lapsuudessa konsanaan. Kuulin myös että siellä on jossain amfiteatterin tyylinen, hiekasta muodostunut paikka, jossa on upea akustiikka. En päässyt katsomaan kyseistä esitystä, mikä vähän keljuttaa.

Pohjoisesta siirryin rinkkoineni Teatterikesään ja näin hyviä esityksiä. Diggasin älyttömästi Tuomon Rämön Rikoksesta ja rangaistuksesta ja Bruce Willis saves the worldistä. Molemmat oli rytmisesti ihastuttavan skarppeja. On nautittavaa vain istua ja antaa esitysten vyöryä.
Vastoin odotuksiani myös Telakalla sosialisointi meni kohtalaisesti. Tosin toisena päivänä Lauran kustannustoimittaja yllytti meidät pelaamaan "minglauspeliä" yläkerran Rye bread- tilaisuudessa. Pelissä jokaiselle määrätään tyyppi, jolle on ängettävä puhumaan ja yritettävä saada se meidän seurueeseen. Sain jonkun ohjaajan, ei mennyt kovin hyvin. Superahdistavaa tuollainen, jätän minglaukset muille.
Sitä varten on agentit. Sellainen voisi "neuvotella" mulle apurahoja. Sillä niitä nyt tarvittaisiin.
Korvausta tehdyistä töistä.