Olen ollut työttömänä tässä noin kuukauden ja jo nyt joutenolo alkaa käydä työstä.
Ensin kaikki tuntui ihan kivalta, jee, vuoden pituinen loma, nytpä relaan ihan ajatuksella. Pasikin sanoi että älä nyt ressaa siitä ettei mitään ole tiedossa, olethan lomasi ansainnut viime vuoden työmäärällä.
Pari viikkoa menikin ihan keveästi, nukkumalla pitkään, laahustaen yöpaidassa puolille päivin ja chillaamalla illat telsun eessä. Nyt huomaan että olen äärettömän huonolla tuulella aamuisin. Jokainen herääminen tuntuu eiliseltä. Miksi herätä kun ei ole mitään tekemistä? Syön aamiaisen, nettaan, käytän energiaani facebookin vihaamiseen, puen, mietin millä saisi päivän täytettyä. Teen eri puolille kämppää listoja siitä mitä on tekemättä:
Huolla pyörä, soita sinne ja tänne, edistä Audiokiltaa jne.
Sitten tapahtuu joku mystinen aikaharppaus ja onkin jo ilta ja aika katsoa tv:tä kunnes tuntuu ettei pää enää kestä. Sitten Pasi tulee töistä ja voin mankua sitä nukkumaan kahteen asti. Tai vaihtoehtoisesti Pasi mankuu mua oluelle, jolle en jaksaisi lähteä koska kaikenlainen ryhtyminen tuntuu vähän raskaalta ja alkoholikaan ei ole maistunut kevään jälkeen. Oikeastaan mulla ei ole hajua siitä mitä teen päivisin. Jotenkin oon vain saanut kulutettua kaikki päivät kuukauden ajan.
Yllättävän psyykkisesti raskasta tällainen. Ajatus seuraavasta, täysin samanlaisesta päivästä tuntuu aika ahdistavalta. Yritän aktiivisesti olla ajattelematta kaikenlaisia asioita ja se johtaa siihen että jotkut asiat seistovat. Kaupungilla kuljeskelu on myös yksi vaihtoehto, mutta sellainen yleensä nielee jonkun verran rahaa. On ironista että viime vuonna mulla oli hynää, mutta ei aikaa shoppailla.
No ainahan voisi edistää kaikenlaista tulevaa luomalla matskua varastoon ja opettelemalla uusia softia. Mutta äänikoneen välttelystä on tullut jonkinlainen itseäänruokkiva kehä.
Onneksi on sentään urheilu. Viikon päästä lähden Vaasaan turnausreissulle, ilman ultimatea olisin pulassa.
Mutta eipä siinä. Hengittelen. Yritän ajatella päivää kerrallaan. Jatkan listojen väsäämistä. Yritän keksiä pientä tekemistä jokaiselle päivälle. Odottelen kuulumisia kaikista niistä paikoista johon olen cv:ni viime aikoina pistänyt. Ehkä ennen kuin huomaankaan olen taas niin työllistetty että vain haaveilen vapaa-ajasta. Tai sitten mulla ei ole mitään kalenterissa toukokuuhun saakka. Mutta hitto, tätähän itse halusin, määräysvaltaa tekemisteni suhteen. Tai ehkä tää menee niin että pyydän työkkäristä lopulta jonkun paskaduunin, tai palaan takaisin siivoomaan. Ei tällaista joutenoloa kovin kauaa kestä. Ainakaan kun tää soi päässä tauotta:
Every Day Is Exactly The Same
perjantai 21. lokakuuta 2011
torstai 6. lokakuuta 2011
Oh dear!
Pyörähdin Kajaanissa saattamassa Mihin kauriit katosivat? toiseen ja kolmanteen ensi-iltaansa. Niitähän oli nimittäin kaksin kappalein, ensin 20 min versio kehitysvammaisille ja illalla 40-minuuttinen kutsuvieraille. 20-minuuttinen oli näytelmän ensivierailu laitoksessa, jollaisiin se on tarkoitettukin (niille joiden keskittymiskyky ja kyky ymmärtää puhetta on huonompi), ja siksi kaikkia jänskätti yleisön reaktio. Yleensä vastaanoton voi jotenkin ennustaa. Kansiksessa ensi-iltayleisö harvemmin alkaa huudella, mökkälöidä ja poistua paikalta jos esitys ei innosta. Harvemmin esiintyjälle myöskään kerrotaan samaan aikaan tarinaa omasta kokemuksesta. Tai esitetään vastaesitystä näytelmän päätyttyä.
Näistä reaktioista me saimme onneksi vain kaksi jälkimmäistä, sekä kiitoksia ja Kauris halauksia. Ilmeisesti esitys siis aukeni jollain tavalla.
Taidan olla itsekin työhön tyytyväinen. Varsinkin 20-minuuttinen on aika timmi paketti ja Iitu tekee töitä ottaakseen katsojan esitykseen mukaan. Kai se 40 min versiokin toimii, tuntuu vain että tällä hetkellä oma katsantokanta on melko tukossa kun sitä hinkattiin syyskuusta lähtien. Lyhyemmän version näkeminen pitkästä aikaa ja oikeassa ympäristössä tuntui siksi todella virkistävältä.
Huomasin ensi-illassa että aika orgaanisia ääniä sinne päätyi. Ja orgaanisella tarkoitan nyt äänneltyjä. Lits läts ripi rapi. Meillä oli myös Valtimonteatterilla ensi-ilta ja siellä yksi palautetilaisuuteen jäänyt katsoja pyysi minua kertomaan tekemistäni äänistä, mikä oli niiden lähtökohta. Hymisin hetken jotain ja tajusin että en kyllä oikeastaan tiiä. Lähtökohtani jotenkin hukkuivat prosessiin ja nyt pitäisi tarkastella tulosta. Paljon itse äänitettyä kamaa. Valtava variaatio erilaisia eläimiä ja ötököitä. Kaikenlaista onomatopoeettista. Kaksi valmista tehostetta, ovikello ja paperisilppuri. Eye of a tiger ja Kauniiden ja rohkeiden tunnarit a capellana. Kolme kasettisoitinta ja Sonyn mankka, joka soittaa kaikkia mahdollisia audioformaatteja, meillä kuitenkin mp3-soitinta. Lisäksi Hullun kokin biisit, joista pidän joka kuuntelukerralla enemmän, ne ovat tämän esityksen musiikillinen sielu.
Tällaista materiaalia:
1. Kiltti merisää, Iitu lukee (kasetti nro. 3)
2. Luontoradio, kuvitteellinen kainuulainen metsämaisema by minä ja Iitu (mp3)
3. Metsäkukkia, eli lavatanssit ja mitä siellä tapahtuu. Miehen äänenä Toni Kamula. Käänteen jälkeen tähdet tipahtelevat (mp3)
4. Ilkeä merisää, Iitu huutaa (kasetti nro 2.)
5. Seitti. Eli unettomuudesta ötököiden täyttämään masennukseen, mogadonia suhinoilla ja sieltä tanssin kautta ulos (mp3)
Ensi-illan jälkeisenä vapaapäivänä, lahjottuamme toisiamme hyvästä työstä (pienessä työryhmässä on etuja) saimme kuulla Kainuun sanomien arvostelun, joka oli varsin hyvä. Vaikka olenkin sitä mieltä että Kajaanin kaupunginteatteri ei tällä hetkellä kyseiseltä lehdeltä huonoa arvostelua saa (taloudellinen tilanne, kulttuurin rippeet Kajaanissa jne jne), niin kyllähän se lämmittää sydäntä, varsinkin jos oma työ edes mainitaan (ei mikään selviö äänelle, plöö).
Kun palasin kotiin Kajaanista, ovella odotti kirje, että olemme saaneet Wihurilta apurahan! Hellurei ja hellät tunteet! (Kajaanin kaupunginteatterihan osallistui tuotantoon vain 5 000 eurolla + Iitun palkalla, joten raha tehdystä työstä tulee meille Jaanan kanssa tarpeeseen) Tee työtä jolla on tarkoitus. Lisäksi jännittävintä on, että tämä on esitys, joka ei pysähdy. Vasta nyt kun (ensimmäinen?) esitys on kasassa, pääsemme kokeilemaan sen toimivuutta. Tai siis Iitu pääsee, ja toivottavasti raportoi meillekin.
Näistä reaktioista me saimme onneksi vain kaksi jälkimmäistä, sekä kiitoksia ja Kauris halauksia. Ilmeisesti esitys siis aukeni jollain tavalla.
Taidan olla itsekin työhön tyytyväinen. Varsinkin 20-minuuttinen on aika timmi paketti ja Iitu tekee töitä ottaakseen katsojan esitykseen mukaan. Kai se 40 min versiokin toimii, tuntuu vain että tällä hetkellä oma katsantokanta on melko tukossa kun sitä hinkattiin syyskuusta lähtien. Lyhyemmän version näkeminen pitkästä aikaa ja oikeassa ympäristössä tuntui siksi todella virkistävältä.
Huomasin ensi-illassa että aika orgaanisia ääniä sinne päätyi. Ja orgaanisella tarkoitan nyt äänneltyjä. Lits läts ripi rapi. Meillä oli myös Valtimonteatterilla ensi-ilta ja siellä yksi palautetilaisuuteen jäänyt katsoja pyysi minua kertomaan tekemistäni äänistä, mikä oli niiden lähtökohta. Hymisin hetken jotain ja tajusin että en kyllä oikeastaan tiiä. Lähtökohtani jotenkin hukkuivat prosessiin ja nyt pitäisi tarkastella tulosta. Paljon itse äänitettyä kamaa. Valtava variaatio erilaisia eläimiä ja ötököitä. Kaikenlaista onomatopoeettista. Kaksi valmista tehostetta, ovikello ja paperisilppuri. Eye of a tiger ja Kauniiden ja rohkeiden tunnarit a capellana. Kolme kasettisoitinta ja Sonyn mankka, joka soittaa kaikkia mahdollisia audioformaatteja, meillä kuitenkin mp3-soitinta. Lisäksi Hullun kokin biisit, joista pidän joka kuuntelukerralla enemmän, ne ovat tämän esityksen musiikillinen sielu.
Tällaista materiaalia:
1. Kiltti merisää, Iitu lukee (kasetti nro. 3)
2. Luontoradio, kuvitteellinen kainuulainen metsämaisema by minä ja Iitu (mp3)
3. Metsäkukkia, eli lavatanssit ja mitä siellä tapahtuu. Miehen äänenä Toni Kamula. Käänteen jälkeen tähdet tipahtelevat (mp3)
4. Ilkeä merisää, Iitu huutaa (kasetti nro 2.)
5. Seitti. Eli unettomuudesta ötököiden täyttämään masennukseen, mogadonia suhinoilla ja sieltä tanssin kautta ulos (mp3)
Ensi-illan jälkeisenä vapaapäivänä, lahjottuamme toisiamme hyvästä työstä (pienessä työryhmässä on etuja) saimme kuulla Kainuun sanomien arvostelun, joka oli varsin hyvä. Vaikka olenkin sitä mieltä että Kajaanin kaupunginteatteri ei tällä hetkellä kyseiseltä lehdeltä huonoa arvostelua saa (taloudellinen tilanne, kulttuurin rippeet Kajaanissa jne jne), niin kyllähän se lämmittää sydäntä, varsinkin jos oma työ edes mainitaan (ei mikään selviö äänelle, plöö).
Kun palasin kotiin Kajaanista, ovella odotti kirje, että olemme saaneet Wihurilta apurahan! Hellurei ja hellät tunteet! (Kajaanin kaupunginteatterihan osallistui tuotantoon vain 5 000 eurolla + Iitun palkalla, joten raha tehdystä työstä tulee meille Jaanan kanssa tarpeeseen) Tee työtä jolla on tarkoitus. Lisäksi jännittävintä on, että tämä on esitys, joka ei pysähdy. Vasta nyt kun (ensimmäinen?) esitys on kasassa, pääsemme kokeilemaan sen toimivuutta. Tai siis Iitu pääsee, ja toivottavasti raportoi meillekin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)