Kaikki maailman taiteilijat yhtykää!

Näin unta että myös esittävät taiteilijat alkoivat järjestää kilta-tyyppistä toimintaa. Tapaamisiin tuli porukkaa kaikilta teatterin ja tanssin osa-alueilta (kaikkia julkkisnimiä ja myös suomalaisia äänisuunnittelijaguruja) ja tapaamisten tarkoitus oli oman ajattelun uudistaminen kokeilemalla uudenlaisia työtapoja. Meidät jaettiin arvottuihin ryhmiin ja niissä pyrimme tekemään pienet esitykset, jotka sitten demottiin myöhemmin kaikille. Ensimmäisellä tapaamiskerralla olin ryhmässä, joka oli näyttelijäpohjainen ja mulla oli äänikamat mukana. Tein jotain melko perusmatskua lennosta.

Toisella tapaamiskerralla kaikki uudelleenarvotut ryhmät työskentelivät ulkona. Harmittelin etten ollut kiireessä ottanut konetta mukaan, tuntui niin kädettömältä ilman perustyökaluja. Yritin kahmia jostain lelukaapista soittimia mukaan mutta mua katsottiin pahasti koska perinteisen musiikin ja sen tuottamiseen käytettävien välineiden käyttö oli kiellettyä. Ryhmämme kokoontui urheiluhallin katsomolla, soitin malletilla katsomon kauniisti resonoivaa kaiderakennelmaa ja hoin että valtakunta yhdestä piezo-mikistä ja tietokoneesta.

Koska tapaamisten tarkoitus oli omien katsantokantojen muuttaminen, tuntui aika epäonnistuneelta kun en osannut ajatella tietokoneeni ulkopuolelle. Tällä ajatuksella on todellisuuspohjaa. Haluaisin toisinaan irroittautua kaikkein oleellisimmasta työvälineestäni, mutta en tahdo uskaltaa. Tuntuu että yritän silloin usein tuottaa musiikkia, jota en oikeastaan osaa enkä halua.

Melko intensiivinen yö. Mutta ajatus esittävien taiteiden killasta oli jännittävä. Ja nimenomaan se, että paikalle saapui ihmisiä, joilla on vakaa asema työmarkkinoilla (erityisesti laitosteattereissa). Ihmisiä, joilla on rahaa ja työtarjouksia eikä oikeastaan mitään tarvetta sinällään muuttaa työtapojaan. Mutta kaikki halusivat tehdä niin löytääkseen jotain uutta, työskennelläkseen erilaisten ihmisten kanssa ja haastaakseen itseään. Nöyrästi, taiteen ehdoilla, ilman sosiaalisia valta-asetelmia ja hierarkioita, sitä että toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Se oli hienoa.

Tein eilen kahdeksan tuntia töitä koneella, joten ei ole ihme että näin pelkkiä työ- ja editointiunia koko yön. Yritin saada tehtyä kaikkiin materiaaleihin jotain parannuksia ja kymmeneltä tajusin että saatoin vain sotkea joitain juttuja entisestään. Yhteen pitkälliseen äänelliseen kuljetukseen, joka kärsii enemmänkin ähkystä, ymppäsin vain lisää ääniä ja yritin saada siihen lisää (volumellista) tehoa. Siinä vaiheessa kun materiaali meni kolmen kompressorin läpi, aloin olla epätoivoinen. Onnistuin pilaamaan sen vähänkin kiinnostavan, mitä kohtauksessa alunperin oli. Tänään harjoituksissa sitten nähdään mitä sekamelskaa olen tuottanut. Pahinta on etten ole oikein varma siitä mitkä ovat uusia raitoja, koska clippien nimeäminen on taas karannut lapasesta. Joo, versionumerot ovat niin tylsiä, mutta ehkä olisivat taas puolustaneet paikkaansa, ainaki ilman että niitä käyttää sekaisin päivämäärien kanssa.

Mihin kauriit katosivat muodostuu kahdeksi eri versioksi, siksi olen vähän sekaisin. 40 min on tarkoitettu mielenterveys- päihde- ym. kuntoutujille ja lyhyempi 20 min sellaisille, joiden puheenymmärrys saattaa olla heikentynyttä, kuten dementikoille ja kehitysvammaisille.

Vähemmän kauniit, ennemminkin rohkeat

Meillä oli torstaina Iitun kanssa nauhoitussessiot Valtimonteatterilla Kaurista varten. Iitu improili mulle kaikenlaista hölmöä nauhalle ja tän päivän tehtävä on yrittää kehitellä niistä jotain huomisiin harjoituksiin.

Mietittiin sitten että yhden näytelmän hahmon tv:stä vois kuulua jotain ohjelmaa, mahdollisesti tunnareita. Tää päätty siihen että me laulettiin nauhalle a capellana Final countdown ja Kauniiden ja rohkeiden tunnari. Jälkimmäiseen haettiin apua youtubesta ja nauhoitettiin niin että kuunneltiin samaan aikaan (kuppi)kuulokkeilla oikeaa versiota. 

Lopputulos oli jotain aivan absoluuttisen kauheeta. Se kuulosti hirveeltä. Jokseenkin vielä pahemmalta kuin mun versioni I Heard It Though The Grapevinesta x-boxin karaokepelissä. Ja se sentään oli nöyryyttävää.

Eilen yritin olla itseironinen ja soitin kaikki otot Pasille. Se kieri lattialla ja nauroi niin että vesi lensi silmistä. 

Pasi (haukkoo henkeä): Yritit sitten laulaa stemmaa

Minä: No ku en ees yrittäny!

Parasta oli myös se, että kun me lopetettiin niin tajusin että siellä teatterilla oli vielä porukkaa duunissa. 

Mietin hetken että oisin pistäny pätkät soundcloudiin jotta tekin oisitte voinu pissiä allenne. 

Mut emmä kehtaa.